Helou pitkästä aikaa!
Mä oon miettinyt jo hyvin pitkään eräästä aiheesta kirjoittamista, eikä viime aikoina blogikaan ole täyttynyt uusilla teksteillä juuri tästä syystä. Mulla on kestänyt kauan työstää tämän postauksen aihetta jo pelkästään omassa mielessäni, saati sitten että se tulisi pukea edes jotenkin jäsennellyiksi sanoiksi. Tämä aihe koskettaa mua todella läheisesti ja on itselleni monesta syystä äärettömän tärkeä. Kirjoitus on myös mielettömän henkilökohtainen ja toivon, ettei kukaan siellä ruudun toisella puolen saa slaagia. Olen omat valintani tehnyt ja kannan niistä itse vastuun - mutta muistakaa, ettei elämä myöskään ole aina täysin kontrolloitavissa ja ennalta-arvattua. Joskus ei ylläty iloisesti, mutta sen kautta voi saada matkansa varrelle korvaamattoman opetuksen. Omien kokemusteni kautta haluan vain herätellä teitä kaikkia ihania siellä, jotta muistaisitte myös arvostaa itseänne ja uskaltaa laittaa joskus itsennekin tärkeysjärjestyksen kärkipäähän... ♥
Luin jokin aika sitten erään artikkelin. Artikkelin, joka liipaisi itseäni läheltä - aivan liian läheltä.Tämän aihealueen artikkeleihin olen toki törmännyt aiemminkin lukemattomia kertoja, mutta tällä kertaa tuntui, että nyt riitti: on aika pestä omat kädet pois tästä sopasta. (Linkki lukemaani artikkeliin löytyy tästä: http://yle.fi/uutiset/3-9277895)
Kyse on nuoriin tyttöihin ja naisiin kohdistuvista ulkonäköpaineista, joiden ulottuvuus näkyy tänä päivänä entistäkin selvemmin yhä moninaisimmissa yhteyksissä. Tämä ei todellakaan liity ainoastaan mallin tai menestyvän liikenaisen urasta havittelevien nuorten naisten kuvioihin, vaan pikkupiru nostaa päätään myös urheilukonteksteissa. Ja sekös saa mun vereni kiehahtamaan kovemmin kuin moni muu asia.
Ja hei, ennen kuin mennään askeltakaan edemmäs, toivoisin sinun lukevan tämän pienen välihuomion...
Nyt en tarkoita sitä, ettäkö ulkonäöllä ei olisi väliä, se ei saisi olla motiivi saada itseään liikkumaan, se ei saisi kuulua millään lailla urheiluun tai etteikö sen kustannuksella saisi jopa pyrkiä päihittämään joku toinen. Saa, ja lajista riippuen, joskus se on tarkoituskin. Tässä kirjoituksessa puhun lajeista, joiden alkuperäinen tarkotus ei ole kilpailla yksilön (kilpailipa hän sitten osana joukkuetta tai yksilönä) ulkonäöllä, vaan itse fyysistä toimintaa sisältävällä kilpailusuorituksella. Haluan myös muistuttaa, että vaikka omatkin tavoitteeni ovata puhtaasti juuri ulkonäköä kilpailusuorituksessa arvioitavassa lajissa, ei kenenkään sellaisen urheilijan, jonka lajissa fyysisen olemuksen arvostelu ei ole ominaista, tulisi joutua sitä myöskään kokemaan. Kirjoitukseni ydin onkin kysymys siitä, kuka saa määritellä kehoaan työvälineenä hyödyntävän urheilijan arvon ihmisenä, tai puuttua siihen, mitä hänen olisi tehtävä ollakseen vieläkin teräksisemmässä kondiksessa?
Monissa esteettisesti kaunista ja yhtenäistä kokonaisuutta haettavissa lajeissa (kuten esimerkiksi taito,- ja muodostelmaluistelussa, joukkuevoimistelussa tai baletissa) harjoittelun laadun ja/tai määrän sekä ruokavalion merkitystä korostetaan voimakkaasti. Levon tärkeydestäkin puhutaan, mutta kun urheilijan tai joukkueen halutaan oikeasti kehittyvän, on luonnollisesti annettava erityishuomiota kilpailusuorituksiin olennaisimmin vaikuttaville tekijöille: treenille, ja valinnoille ruokapöydässä. Jotta kilpailutilanteissa kuitenkin voidaan saavuttaa paras mahdollinen lopputulos, on valmentavien tahojen kiinnitettävä huomiota siihen, että valmennettava(t) täyttää lajin ulkonäölliset "kriteerit", sillä se voi olla ratkaisevaa sijoituksen kannalta. Yllä mainitsemissanikin lajeissa joistain fyysisistä ominaisuuksissa, kuten kevyestä ruumiinrakenteesta ja siroudesta on oikeaa hyötyä (helpottavat mm. hyppyjä ja niiden aikana tehtäviä liikeratoja, kehon hallintaa ja motoriikkaa), mutta nämä ominasuudet täyttääkseen varsinkaan nuoren ihmisen ei koskaan tulisi joutua muuttamaan itseään radikaalisti tai tekemään elämästään rajoitettua. Mun mielestäni nuorten urheilijoiden kohdalla olisi kaikista tärkeintä painottaa sitä, että tekeminen on kivaa ja siitä saa oikeasti irti jotain aivan muutakin kuin vain hien pintaan. Parhaimmillaan kilpaurheilu kehittää urheilijaa henkisesti ihmisenä ja opettaa arvostamaan pieniäkin edistysaskeleita. Joskus kuitenkin paineet valmentajien, ympäristön, kavereiden, median tai muiden ulkoisten tekijöiden tahoilta ovat liian kovat, ja omat motiivit tekemiselle hämärtyvät. Teenkö tätä sen vuoksi, että saan tästä tosissani hyvän fiiliksen ja nautin tästä, opin itsestäni ja kehityn, ja pystyn tuomaan ympärilleni iloa omalla esimerkilläni? Vai alkaako tekeminen maistua puulta, näkökenttä kapenee ainoastaan pieneksi tunneliksi kohti toivottua menestystä ja ihmissuhteet lähtevät rakoilemaan...? Jos urheilijan elämää alkaa hallita vain ajatus pärjäämisestä ja tavoitteen saavuttamisen vuoksi ruvetaan karsia muista normielämän paloista reilulla kädellä, voi käydä hieman höplästi...
Kun mulla tuli 12-vuotiaana yhteistä taipaletta voimistelujoukkueessani kuusi vuotta täyteen, olin ajautunut silloin siinä hetkessä ison kysymyksen äärelle jatkostani: jatkaisinko rytmiseen kilpavoimisteluun vai lopettaisinko? Päätin lopettaa. Tuolloin mulla oli melkoisia nilkkavaivoja ja innostuskin hiipumaan päin, mutta suurin syy lopettamiseen piili siinä mentaliteetissa, johon olin törmännyt lajissani. Meille oltiin annetti jo ala-asteella tarkat ohjeet siitä, kuinka joukkuevoimistelijan ruokavalio koostetaan, ja ne piti käydä huolellisesti läpi vanhempien kanssa kotona. Omalla kohdallani taisin lukea laput kerran läpi, jonka jälkeen heitin ne kaapin pohjalle, eivätkä ne sen jälkeen nähneet päivän valoa. Myös oma äitini sanoi mulle jo silloin, että meillä syödään kotona niin perusterveellisesti, ettei sillä ole mitään merkitystä, käydäänkö joskus harvoin mäkkärissä tai ravintolaillallisella, ja me lapset saatiin myös halutessamme herkutella viikonloppuisin hyvällä omatunnolla. Tästä ei koskaan muodostettu ongelmaa meidän kotona. Kuitenkin, yksi joukkuetovereistani, joka oli mulle muistakin yhteyksistä tuttu, todella hyvä ystävä, sai osakseen negatiivista palautetta olemuksestaan (joukkueemme sisällä), vaikkei missään nimessä ollut edes mikään iso tyttö. Mua loukkasi ihan mielettömän paljon puheet niin itselleni tärkeästä henkilöstä, että se vain sinetöi joukkuevoimistelu-urani lopulliseen päätökseen.
Tällaiset kommentit ovat mun mielestäni ihan ala-arvoisia, kun puhutaan alle yläkouluikäisistä nuorista naisen aluista, jotka vielä hakevat omaa identiteettiään. Totta, kilpaurheilu on aina kilpaurheilua eikä koskaan äärimilleen vietynä terveellistä ja kivaa hyvinvointiurheilua, mutta tässä kohtaa pitäisi kyllä hälytyskellot soida, että mikä se kohderyhmä oikeasti on, jolle näitä kommentteja lauotaan. Pienillä sanoilla voi olla suuri merkitys.
Joukkuevoimistelun jälkeen mun elämään tuli aivan erilaiset urheilukuviot, jotka sopivat vauhtipää-asenteeseeni paremmin kuin hyvin. Erinäisten syiden summana, olen kuitenkin myös ollut siinä tilanteessa, jossa keho on ajettu aivan loppuun liiallisella liikunnalla ja liian vähäisellä energiansaannilla. Kun valkosolu,- ja verihiutalearvot näyttävät pyöreää nollaa, punasolut ovat messissä vain sinnitellen eikä luuston rakennusaineena ja mm. solujen energiantuotantoon käytettävää fosfaattia löydy kehosta riittävästi, on olo melko jyrän alle jäänyt. Miksi tällaiseen tilanteeseen on sitten koskaan ajauduttukaan, ovat moninaiset eikä mulla riitä puhti (eikä teillä varmasti kärsivällisyys) kirjoittamaan niitä auki kaiken kansan luettavaksi. Tahdon kuitenkin sanoa, ettei mikään urheilulaji ole oman terveyden uhraamisen arvoista. Äärirajoilla voidaan ja on parhaaseen pyrittäessä pakkokin mennä - ja parhaimmillaan se on oikeasti todella antoisaa ja opettavaista -, mutta oman kehon, ja ennen kaikkea, oman elämän laiminlyöminen? Ei. Se ei vie ketään tähtiin, vaan se vie kenet tahansa vierailuille Saku Sammakon luokse lammen pohjamutiin.
Miksi mä sitten olen tänä päivänä valinnut niinkin ulkonäköpainotteisen lajin kuin fitness? Niin. Mulle tämän lajin edellyttämien perusterveiden elämäntapojen oppiminen on ollut ulospääsy panssaroidusta kuplasta. Fitness rakentuu nimenomaan hyvinvointia kunnioittavien elämäntapojen päälle ja on kilpailukauden ulkopuolella ihan peruselämää. Lajin kautta mäkin olen saanut askel kerrallaan oppia aina paasaamieni ruoan, liikunnan ja levon tasapainon merkityksen ja niiden vaikutukset itseä tyydyttävään elämänlaatuun. Aamupalan skippaaminen ei ole viisain veto energisen olotilan tavoittelun kannalta, eikä joka kerta uupumukseen asti viedyt treenit ole oikotie kauniiseen vartaloon tai virkistävään fiilikseen. Joskus treenit voi skipata. Joskus aamupala voi venyä brunssiksi ja sisältää muutakin kuin sitä ainaista puuroa (vaikka sitä rakastankin). Joskus myös voi oman mukavuusalueensa sijasta hypätä tuntemattoman kelkan kyytiin ja kokeilla jotain uutta. Vaikka mulla on tavoitteita ja suuria unelmia fitnekseen liittyen, ei kuitenkaan mun kisojen aika ole vielä. Ja tiedättekö, juuri nyt mä olen todella onnellinen niinkin yksinkertaisiin asioihin kuin kropan ja aineenvaihdunnan täydelliseen pelittämiseen, toimiviin ihmissuhteisiin, hyvästä ruoasta ja juomasta nauttimiseen ja yleisolotilan balanssiin. En halua pyytää enempää nyt itseltäni enkä läheisiltä, sillä tiedän, että kun kisoihin lähdetään tähtäämään, korostuu ympäristön tuki ja oma itsevarmuus ja luotto tekemiseen huomattavasti. Koska kilpailuvietti kuitenkin vahvasti huutelee jossain tuolla mun sisimmässä nimeään, haluan, että mulla on päämäärä, jota kohti mennä. Mutta ei nyt, vaan sitten, kun tähdet tuolla taivaalla ovat oikeassa asennossa ja vihreä valo välkkyy valmentajankin suunnalta.
Huh, tulipas pitkä sepustus, ja vaikka kuinka ajattelin jäsenteleväni sitä ja tekeväni kirjoituksesta selkeän, taisi siitä silti tulla hieman sekametelisoppaa. Mutta hei, onpahan ainakin tekijänsä näköinen!!
xx Lotta
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti