URHEILIJAN IDENTITEETTI KOETUKSELLA

Koko kesän ja alkusyksyn olen pyöritellyt tätä asiaa mielessäni. Olen pohtinut, miettinyt, kirjoittanut, puhunut ja kuunnellut. Lukuisten yritysten jälkeen olen ensin tullut yhteen lopputulokseen, ja hetken päästä taas toiseen. Tämänkin postauksen olen onnistunut jo monta kertaa kirjoittamaan kunnes olen käynyt sen läpi uudelleen, todennut ettei se miellytä itseäni, ja lopulta painanut armottomasti deleteä. Nyt tajuan, että olen vain yrittänyt keksiä pyörää uudestaan. 

Kuten kerroin edellisessä postauksessani, treenasin kesän 2016 todella intensiivisesti ja kovaa. Keho oli rehellisesti puhuen aika kuiva ja rasvaton normaalitilanteeseen ja naisen normaaliin rasvaprosenttiin verrattuna, koska aineenvaihdunta pelitti semmoisella volyymillä että ruokamäärien ollessa isojakin, ei mikään viipynyt vyörätöllä sitä noin kolmea tuntia kauempaa - siis seuraavaan ateriaan asti. Kun lähdin yhteistyöhön Hannan kanssa, olivat valmentajan ensimmäiset sanat, että "joo, no onhan tässä nyt työtä tehtävä ja lihasta saatava paljon - eli syötävä on reippaasti nykyistä(kin) enemmän." Hanna oli alusta alkaen tyytyväinen siihen mitä söin ja kuinka paljon pieneen kokooni suhteutettuna, mutta kuten me kaikki vähääkään ihmiskehon toiminnasta ymmärtävät tiedämme, ei lihas kasva ilman pientä päivittäisen energiantarpeen ylitystä. Noin vuosi sitten sain siis henkisesti valmistautua siihen, että nyt sitä pehmuketta tulee kertymään jonkin verran ja syöminen ei välttämättä aina ole niin hauskaa, koska puhdasta ruokaa syödessä tuppaa lautaselle kertymään apetta sen verran, että heikompia hirvittää. 

Ei kroppa eikä olotila, jossa tahtoisin tai edes voisin olla ympäri vuoden. Todellisuudessa tämä kuva järkytti mua itseäni, kun sen ekaa kertaa pitkästä aikaa näin. (Kesä 2016)

Pitkään paino ei kuitenkaan kovin hirveästi noussut. Vietin aika maltillisissa vaakalukemissa koko abivuoden, koska vaikka nytkin ruokaa oli lisätty ja treenejä optimoitu, oli muu arkikulutus ja stressitasot korkealla. Loppukeväästä ja alkukesästä paino kuitenkin lähti kuin lähtikin nousuun! Toki haluan nyt painottaa sitä, ettei tarkoitus ole missään vaiheessa ollutkaan saada vaan vaakalukemia äkkiä pilviin "lihaksen kasvamisen" toivossa, vaan rauhalliseen, tasaiseen painon nousemiseen. Tuntuu itse asiassa vähän kummalliselta kirjoittaa tällaisesta aiheesta, koska paljon enemmän on saanut lukea ongelmia siitä, ettei paino tipu - ei siitä, että se ei nouse. Mutta meilläpä onkin kaikilla omat haasteemme, ja tää on ollut mulle yksi. 

Mitä sitten tapahtui, kun paino alkoikin nousemaan? Ainakin jaksoin tehdä koko kesän hyvin töitä ja treenata, kuormia sai vain lisätä ja olo oli virkeä ja iloinen. Ja kyllä, kroppa alkoi omissakin silmissä muuttumaan ja viihdyin nahoissani paremmin kuin pitkiin aikoihin. Erityisesti yläkroppa otti treeniä hyvin vastaan, alakroppa ehkä työni luonteen puolesta (käytännössä koko ajan kävelyä tai seisomista) vähän eri tavalla. Ei heikommin, muttei samalla tavalla kuin vaikkapa olkapäät tai selkä. Kesällä olin myös paljon sallivampi asioiden suhteen, enkä yksinkertaisesti enää jaksanut olla yhtä vaativa ja ankara itseäni kohtaan kuin edellisenä kesänä. Kävin terdellä, en treenannut yhtä aikataulutetusti ja veren maku suussa enkä myöskään välittänyt, vaikka päivän aikana tuli syötyä ylimääräistä. En jaksanut välittää, koska halusin vaihteeksi oikeasti nauttia kesästä. Koska treenaaminen on mulle totisesti intohimo, näki mut kesällä toki myös useamman kerran viikossa salilla. Nyt kuitenkin menin joka treenissä omaa kehoa ja fiilistä ensisijaisesti kuunnellen. 

Jossain vaiheessa kuitenkin aloin miettiä, miksi toimin niin kuin toimin. Miksen treenannut kovempaa tai miksen mennyt grammatarkan ruokkiksen mukaan? Huomatkaa, että oma valmentajani tuki ajatuksiani kesästä nauttimisesta ihan täysin - hän ei iki päivänä olisi suositellut saati vaatinut mua elämään todella kurinalaisesti, koska en ollut esimerkiksi kisadieetillä. Kyse olikin mun omista ajatuksistani ja siitä, että toisinaan vertasin itseäni edellisen kesän Lottaan. Väitän, että tää on aika samantyyppinen ilmiö - vaikkakin paljon, paljon lievemmässä muodossa - kuin johon mm. jotkut fitnessurheilijat törmäävät siirryttyään kisakaudelta harjoituskaudelle, jolloin kropassa vain on oltava vähän muutakin kuin luut ja lihakset, jotta se pystyy optimaalisesti pelaamaan ja harjoittelusta olisi jotain todellista hyötyäkin. Sitä ei vertaa itseään muihin kanssaurheilijoihin, vaan itseensä ja omiin aiempiin suorituksiinsa. 

Ei ollut yksi tai kaksi kertaa, kun istuin kesäiltana terassilla viinilasin äärellä ja mietin, että missä voisin urheilun kannalta olla nyt, jos en käyttäisi aikaani tähän: istuskelemiseen ja viini siemailemiseen. Samaan aikaan olisin yhtä hyvin voinut olla nukkumassa, jotta heräisin seuraavana aamuna virkeänä ja valmiina treenaamaan. Kuitenkin, aamuina terdeiltojen jälkeen nukuin mielummin pitkään, nautin vapaapäivästä töistä ja treeneistä ja puuhailin jotain ihan muuta. En sen takia, että olisin kärsinyt darrasta, vaan sen takia, että halusin vaihteeksi painaa elämässäni jarrupedaalia kaasun sijaan. Välillä uusi ajatusmaailmani tuntui sotivan viime kesän mentaliteettiani vastaan, jossa treenille mentiin vaikka silmät vielä puoli ummessa eikä mistään tingitty. Välillä löysin itseni miettimästä, olenko nyt huonompi urheilija kuin viime kesänä. 

Aikani tätä pohdittuani ja lukuisia keskusteluja valmentajan ja #pyjamabile-jengin (kiitos J, J & M) kanssa käytyäni tajusin, etten suinkaan ole huonompi urheilija kuin vuosi sitten. Päinvastoin, olin kasvanut urheilijana, koska pystyin myöntämään itselleni ja muille myös sen, että juuri nyt en tahdo, jaksa enkä voi treenata niin hullun kiilto silmissä kuin olin edellisvuonna tehnyt. Parasta tämän vuoden kehityksessä urheilijana ja omassa lajissani tähän mennessä ei ole ollut fyysinen kehitys, vaan henkinen. 

Kesä 2017 oli siinä mielessä erilainen kuin kesä 2016, että tein monta asiaa eri tavalla, myöntyväisemmällä ja sallivammalla asenteella, mutta toisaalta niin samanlainen, koska intohimo urheilua kohtaan ei missään vaiheessa ollut himmeämpi kuin ennen. Rakastin ja rakastan urheilemista edelleen samalla tavalla kuin aiemminpin, tahdoin vain toteuttaa sitä uudella tyylillä: tyylillä, jossa ei ole tarkkoja raja-aitoja, vaan jonka raja-aitoja vasta etsin. Ja vaikka omat rajani joskus löytäisinkin, ovat ne myös aina rikottavissa - ja sitähän asiassa kuin asiassa kehittymiseksi on aina uskallettava tehdä.

kiitos rakkaat #pyjamabileet

Joskus omassa lajissaan ja urheilijana eteenpäin pääseminen ei vaadi enemmän työtä, enemmän panostusta ja enemmän omistautuneisuutta. Joskus se vaatii etäisyyden ottamista, olipa se sitten konkreettisesti tauon ottamista tai kuten mä tein, välimatkan ottamista henkisesti. 

Toivottavasti myös te kaikki urheilijat siellä ruudun takana, jotka ehkä elätte urheilijaunelmaanne tällä hetkellä, tai jotka olette mahdollisesti ottaneet hetken pysähtyäksenne (oma-alotteisesti tai olosuhteiden pakottamana), jaksatte uskoa ja luottaa omaan tekemiseenne, ja saatte myös läheisiltänne siihen tukea ja kannustusta. Täältä lähtee ainakin tsempit joka ikiselle urheilijalle! ♥

xx Lotta

AEROBISTA HAUSKEMMALLA TAVALLA

Näin fitnesslajin harrastajan näkökulmasta olen todennut, että mahdollisimman monipuolinen harjoittelu on kaikista parhainta lääkettä hyvälle kehitykselle. Mulla oli reipas vuosi sitten kesällä sellainen ajanjakso, jolloin treenasin paljon ja kovaa, riittävää lepoa ja rentoutta unohtamatta. Tuolloin treenailin 5 kertaa viikossa salilla ja lisäksi tein kerran viikossa mäkivetoja/kovempi tehoisen juoksulenkin/plyometrisen treenin, ja kroppa oli niin sanotusti aika virittyneessä tilassa. Olin ehtinyt höllentää tahtia jo omatoimisesti ennen valmennuksen alkamistakin, koska edessä häämöttivät syksyn ylioppilaskirjoitukset, joihin tahdoin panostaa kunnolla. Tässä kohtaa menoa oli siis yksinkertaisesti vähän tasapainoitettava, eli laskin salitreenit viidestä neljään kertaan viikossa, ja viikon ulkotreenin luonnetta muutin kropalle lempeämmäksi, pikemminkin palautumista edistäväksi harjoitteeksi, jossa sykkeen ei tarvinnut pomppia ihan pilvissä. Valmennuksen alettua treenien luonne muuttui vieläkin vähän totuttua rauhallisemmaksi ja ulkotreenikin vaihtui 12 minuutin juoksuharjoitteeksi, jolla pyrittiin saavuttamaan hyvä tulos keväällä suorittamaani lukion liikuntadiplomin yhtenä osa-alueena kuuluvaan Cooperin testiin. Kun testi oli ohitse, jätimme kaiken kova sykkeisen aerobisen hetkeksi pois kuvioista, joten tein jonkin aikaa vain 4 salitreeniä viikossa (tai 3 kovaa salitreeniä + yhden lyhyen salitreenin, jonka päälle kävin jumpassa) sekä yhden pidemmän, palautumista tukevan kävelylenkin viikossa. Treenien ja palautumisen suhdetta optimoitiin tällä tavalla sen vuoksi, että mulla oli elämässäni menossa samaan aikaan niin paljon kaikkea muutakin: kevään ylioppilaskirjoitukset, työelämään täyspäiväisesti astuminen, pääsykokeisiin lukeminen... Ja vaikka tämä treenimäärä kuulostaa monen korvaan aivan säälittävän pieneltä, oli sillä kuitenkin oman kehitykseni kannalta vain suotuisia vaikutuksia! Kehitys ei siis missään nimessä ole kiinni pelkästään treenikertojen määrästä, vaan ennen kaikkea treenien laadusta. Enempi ei ole aina parempi.

Yli vuosi sitten - olinpas pieni!

Nyt kun mullakin on arki taas hivenen tasoittunut, on treenien volyymia ollut  mahdollista vähän nostaa. Olen ajanut uutta treeniohjelmaa sisään nyt kolmisen viikkoa, ja tällä hetkellä treenaankin salilla kovaa 4 kertaa viikossa, jonka lisäksi teen kerran viikossa kestoltaan n. 15-25 minuuttisen kova sykkeisen treenin ilman mitään painoja. Toisinaan tuo treeni tarkoittaa mäkivetoja, toisinaan plyometrisiä liikkeitä sisältävän täsmäiskun koko kropan täystuholle. Joskus saatan tehdä tämän treenin myös crossarilla HIIT:iä sotkien tai jos oikein hyvä säkä käy, niin voi mut bongata myös rappustreenin parista! Tämän treenin tarkoituksena on parantaa mm. hapenottokykyä, antaa kropalle uudenlaista ärsykettä sekä tehostaa aineenvaihduntaa. Treenin sisältöä hieman varioiden myös räjähtävyys ja reaktiokyky paranevat. Salitreenaamista on ihan hyväkin välillä sekoittaa oikein kunnolla paitsi motivaation ylläpysymisen ja oman mielen, myös sen oman fysiikkansa edistämisen vuoksi! Kehitystä voi saada aikaan ilman levypainojakin ja uudenlaiset treenit pitävät myös mielen virkeänä sekä ruokkivat mielenkiintoa. 

Mulla mäkitreenien toteuttaminen on aina ollut yksi mielekkäimmistä tavoista juosta. En ole mikään pitkien juoksulenkkien fani, joten spurtit sopii ainakin itselleni ihan loistavasti! Se on vähän kuin poistaisi pitkään iholla olleen laastarin: kirpaisee kerran, mutta lopputulos on sen arvoista.

 Mäkitreenien alkulämpäksi hölkkäilen vähän päälle kilsan pitkin hiekkatietä itse treenipaikalle, ja siellä jatkan lämmittelyä muun muassa dynaamisten venytysten, laukka-askelten ja askelkyykkyjen muodossa, kunnes koen kropan olevan valmiina koitokseen. Sitten vain kohti mäen huippua pinkomaan! Toistan mäkivetoja yleensä noin 8 kertaa niin, että ylös kipitän niin kovaa kuin koivista lähtee, ja alaspäin kävelen reippaasti. Pidän vetojen välillä palautusta pari minuuttia, koska vetojen on oltava niin kovia, että mäen päälle pääsemiseksi on oikeasti ihan taisteltava itseään vastaan! Ota vetojen välillä ihan rauhassa vähän happea ja huikkaa vettä, jotta saat seuraavasta vedosta edellistä kovemman. 😉

Plyometrisellä harjoittelulla tarkoitan räjähtävyyttä ja nopeusvoimaa tukevaa harjoittelua. Plyo-treeneissä käytetään yleensä vain pientä painovastusta tai ei painovastusta ollenkaan, oman kehon paino riittää näihin harjoituksiin paremmin kuin hyvin. Plyo-treeni koostuu pääasiassa loikista, hypyistä ja kimmoisuutta vaativista liikkeistä, ja siihen voi yhdistää niin alakropalle kuin yläkropallekin kohdistuvia liikkeitä - sammakkoloikat, askelkyykkyhypyt, vauhditon pituushyppy, burpeet ja punnerrukset, täältä tullaan! 

Itse koostan plyo:n yleensä kuudesta perättäin tehtävän liikkeen sarjasta, joissa toistoja on liikkeestä riippuen 10-20. Kierroksia vedän kolme tai neljä. Oma plyo-treenini näytti esimerkiksi viime viikolla tältä:

Vauhditon pituushyppy x 10

Sivuloikka x 12/puoli

Askelkyykkyhypyt x 10/puoli

Leveä-kapea-kapea- kyykkyhyppy sarja x 6 (yhteensä siis 18 hyppyä!)

Burpee x 12

Kerähypyt x 15

Ja tätä tein tällä kertaa yhteensä kolme kierrosta. Jokaisen kierroksen välillä huilailin noin minuutin, ja sitten vain uutta putkeen!

 Plyometrisiä harjoituksia voidaan tehdä myös paljon spefisemmin painotuksin, mutta mulle itselleni plyo toimii käytännössä aerobista kuntoa ylläpitävänä ja uutta lihasärsykettä tarjoavana kiertoharjoitteluna! Esimerkki mun plyo:sta ei siis ole ainut tapa tehdä tällaisia harjoituksia, mutta se voi toimia suuntaa antavana. 😊

Energistä sunnuntaita kaikille! Muistakaahan myös kovista treeneistä palautuminen just sillä tavalla, joka on sulle itsellesi mieluinen. ♥

xx Lotta

KIITOLLINEN

Huhhuh, viikko Jyväskylässä on vierähtänyt yhtä nopeasti kuin polkupyörällä tyhjää polkaistessa, ja nyt on niin sanotusti mehut pois tästä likasta! Takana on oikeasti todella kiva viikko, ja nyt odotan tammikuuta ihan into piukeana. Tähän viikkoon on kuulunut loputtoman pitkiltä tuntuvia bussimatkoja, eksymistä ja läpimärkiä tennareita. jännittämistä, odotuksen tunnetta ja sen purkautumista, pelkoa, huonosti nukuttuja öitä sekä muutama kyynel. Kyllä, osittain viikko on ollut kamala. Kaikki ne negatiiviset sattumukset, joita eteemme tuli, eivät kuitenkaan yllä lainkaan samoille leveleille kuin ne kaikki uskomattoman positiiviset asiat ja tapahtumat. Tällä viikolla olen ollut oikealla seikkailuretkellä ihan vieraassa ympäristössä (sekä kaupunki- että saliympäristöissä!), tutustunut täysin tuntemattomiin, mutta silti niin rohkaiseviin ja voimaa antaviin ihmisiin, saanut tukea ja lohdutusta sekä perheeltä että O:lta, kun kaikki on tuntunut olevan ihan nurinperin, ja lopulta löytänyt itseni todella onnellisesta, kiitollisuutta ansaitsevasta asemasta.

Kävin eilen juttelemassa yliopistolla oman tiedekuntani koulutussuunnittelijan kanssa, ja tuo keskustelu oli hyvinkin avartava ja antoisa. Mua jännittää ihan hullun lailla, mitä loppuvuodesta 2017 tulee, koska olen tehnyt ratkaisevia siirtoja elämässäni vain parin päivän sisällä. Ensinnäkin, tulen jättämään työni täällä rannikolla. Arkeeni astuu jälleen opiskeleminen, mutta nyt alkuun toistaiseksi etäopiskelujen muodossa avoimen yliopiston kautta. Ja voi kuulkaa, jos olen jo nyt ihan pissat housussa loppuvuoden tapahtumien kanssa, niin voin varmaan kiskaista oikeasti vaipat jalkaan vuoden vaihteesta eteenpäin... Tammikuussa 2018 rytisee, koska silloin tämä tyttö ankkuroi itsensä kulunutta viikkoa tukevammin Jyväskylään ja aloittaa yliopisto-opiskelut täyspainoisesti. Tämä tunne, kun asiat oikeasti ovat vihdoin järjestyksessä, on jotain todella huojentavaa. Asioiden saaminen tälle tolalle, jolla ne nyt ovat, on kuitenkin myös vaatinut jotakin: olen saanut opetella sanomaan "kiitos ei", ja tekemään päätökseni vain ja ainoastaan itsestäni riippuvin perustein. Ratkaisun tekeminen ei ole ollut helppoa, mutta mulla on vakaa uskomus, että se mikä ottaa, se myös antaa ja toisinpäin. Vaikka siis luovun nyt työpaikastani (ja mahdollisuudesta kerryttää pesämunaa taloudellisesti haastavaa opiskelijaelämää varten...), tulen saamaan tilalle jotain muuta, joka ainakin tässä hetkessä tuntuu hyvältä ja luopumisen arvoiselta. Luopuminen jostain itselleen merkittävästä asiasta ei koskaan ole helppoa, mutta joskus on tehtävä kipeitäkin valintoja, jotta voi päästä eteenpäin.

Kiitollinen on totisesti tämän viikon sana.

Olen kiitollinen siitä, että isäni puski minua viime keväänä eteenpäin pääsykokeisiin lukemisen suhteen, vaikka todellisuudessa olin tästä hänelle hyvin pitkään katkera (tästä mahdollisesti lisää toisella kertaa, jos teitä kiinnostaa, miten oma yliopistoon hakuprosessini eteni).

Kiitollisuutta ansaitsee myös äitini ja isoveljeni, jotka molemmat kertoivat rakastavansa minua ja seisovansa rinnallani, valitsin sitten mitä tahansa.

Myös pikkuveljeni on ansainnut tuon niin pienen, mutta merkitykseltään niin suuren, sanan kuulemisen, koska hän vastoin 12-vuotiaan energistä luonnetta muistutti aina kavereitaankin, että jos Lotta lukee pääsykokeisiin, niin sitten on parempi touhuta ulkona tai sisällä ei ainakaan saa mökätä ihan mielettömästi. Ihana pikkuveikka myös ajoittain kyseli, miten lukeminen sujuu, vaikkei se välttämättä ole kutosluokkaa lähestyvälle kaikista mielenkiintoisin puheenaihe...

Olen kiitollinen siitä, että mun molemmat vuotta vanhemmat serkkutyttöni antoivat mulle korvaamatonta vertaistukea yliopiston suhteen, vaikka itse koin vain sahaavani ei-joo-akselia edestakaisin. Linja oli kuuma viikottain, ja arvostan heidän ymmärrystään suunnattomasti - he kun lukivat itsekin pääsykokeisiin totisessa mielessä, ja ansaitsivat kumpainenkin opiskelupaikan alalta, jonne tahtovat. Samoin olen kiitollinen kaikille ystävilleni niin Tammisaaressa kuin Salossakin, koska  myös heidän kannustuksensa on myös ollut tärkeää.

Kiitosta on osoitettava myös ihanan valmentajan suuntaan, koska hän on jaksanut tsempata ja kannustaa myös muunkin kuin urheilun suhteen, eikä missään vaiheessa nostanut käsiään ilmaan ja sanonut itseään irti.

Olen kiitollinen, koska onnekkaiden sattumusten seuraamana myös hyvä ystäväni sai samalta paikkakunnalta opiskelupaikan ja saimme eilen yhteisen asuntomme avaimet ensi kertaa käteen.

Loppujen lopuksi olen kuitenkin kiitollinen siitä, että uskalsin sanoa myönnetylle opiskelupaikalle kyllä, enkä perääntynyt. Nyt mulla on tiedossa paitsi hulppeat yliopistopuitteet myös niin lämminhenkinen ryhmä omalla alallani, että mun posket tarvitsee kohta lihasrelaxanttia silkasta hymyilemisestä!

Olkaa tekin kiitollisia - niin pienistä kuin suuristakin asioista. Mitään ei saa ilmaiseksi, mutta toisaalta on myös tilanteita, jolloin on myös osattava avata silmänsä sille, että asiat voivat loksahtaa paikalleen ilman niin kovaa yrittämistäkin. Toisinaan asiat vain yksinkertaisesti järjestyvät omalla painollaan, ja omaa onneaan saa vain ihmetellä.


Kauniita alkusyksyn päiviä kaikille ja kaikkialle päin Suomea. ♥

xx Lotta

Kuvat: Oona Mynttinen & minä