Huhhuh, viikko Jyväskylässä on vierähtänyt yhtä nopeasti kuin polkupyörällä tyhjää polkaistessa, ja nyt on niin sanotusti mehut pois tästä likasta! Takana on oikeasti todella kiva viikko, ja nyt odotan tammikuuta ihan into piukeana. Tähän viikkoon on kuulunut loputtoman pitkiltä tuntuvia bussimatkoja, eksymistä ja läpimärkiä tennareita. jännittämistä, odotuksen tunnetta ja sen purkautumista, pelkoa, huonosti nukuttuja öitä sekä muutama kyynel. Kyllä, osittain viikko on ollut kamala. Kaikki ne negatiiviset sattumukset, joita eteemme tuli, eivät kuitenkaan yllä lainkaan samoille leveleille kuin ne kaikki uskomattoman positiiviset asiat ja tapahtumat. Tällä viikolla olen ollut oikealla seikkailuretkellä ihan vieraassa ympäristössä (sekä kaupunki- että saliympäristöissä!), tutustunut täysin tuntemattomiin, mutta silti niin rohkaiseviin ja voimaa antaviin ihmisiin, saanut tukea ja lohdutusta sekä perheeltä että O:lta, kun kaikki on tuntunut olevan ihan nurinperin, ja lopulta löytänyt itseni todella onnellisesta, kiitollisuutta ansaitsevasta asemasta.
Kävin eilen juttelemassa yliopistolla oman tiedekuntani koulutussuunnittelijan kanssa, ja tuo keskustelu oli hyvinkin avartava ja antoisa. Mua jännittää ihan hullun lailla, mitä loppuvuodesta 2017 tulee, koska olen tehnyt ratkaisevia siirtoja elämässäni vain parin päivän sisällä. Ensinnäkin, tulen jättämään työni täällä rannikolla. Arkeeni astuu jälleen opiskeleminen, mutta nyt alkuun toistaiseksi etäopiskelujen muodossa avoimen yliopiston kautta. Ja voi kuulkaa, jos olen jo nyt ihan pissat housussa loppuvuoden tapahtumien kanssa, niin voin varmaan kiskaista oikeasti vaipat jalkaan vuoden vaihteesta eteenpäin... Tammikuussa 2018 rytisee, koska silloin tämä tyttö ankkuroi itsensä kulunutta viikkoa tukevammin Jyväskylään ja aloittaa yliopisto-opiskelut täyspainoisesti. Tämä tunne, kun asiat oikeasti ovat vihdoin järjestyksessä, on jotain todella huojentavaa. Asioiden saaminen tälle tolalle, jolla ne nyt ovat, on kuitenkin myös vaatinut jotakin: olen saanut opetella sanomaan "kiitos ei", ja tekemään päätökseni vain ja ainoastaan itsestäni riippuvin perustein. Ratkaisun tekeminen ei ole ollut helppoa, mutta mulla on vakaa uskomus, että se mikä ottaa, se myös antaa ja toisinpäin. Vaikka siis luovun nyt työpaikastani (ja mahdollisuudesta kerryttää pesämunaa taloudellisesti haastavaa opiskelijaelämää varten...), tulen saamaan tilalle jotain muuta, joka ainakin tässä hetkessä tuntuu hyvältä ja luopumisen arvoiselta. Luopuminen jostain itselleen merkittävästä asiasta ei koskaan ole helppoa, mutta joskus on tehtävä kipeitäkin valintoja, jotta voi päästä eteenpäin.
Kiitollinen on totisesti tämän viikon sana.
Olen kiitollinen siitä, että isäni puski minua viime keväänä eteenpäin pääsykokeisiin lukemisen suhteen, vaikka todellisuudessa olin tästä hänelle hyvin pitkään katkera (tästä mahdollisesti lisää toisella kertaa, jos teitä kiinnostaa, miten oma yliopistoon hakuprosessini eteni).
Kiitollisuutta ansaitsee myös äitini ja isoveljeni, jotka molemmat kertoivat rakastavansa minua ja seisovansa rinnallani, valitsin sitten mitä tahansa.
Myös pikkuveljeni on ansainnut tuon niin pienen, mutta merkitykseltään niin suuren, sanan kuulemisen, koska hän vastoin 12-vuotiaan energistä luonnetta muistutti aina kavereitaankin, että jos Lotta lukee pääsykokeisiin, niin sitten on parempi touhuta ulkona tai sisällä ei ainakaan saa mökätä ihan mielettömästi. Ihana pikkuveikka myös ajoittain kyseli, miten lukeminen sujuu, vaikkei se välttämättä ole kutosluokkaa lähestyvälle kaikista mielenkiintoisin puheenaihe...
Olen kiitollinen siitä, että mun molemmat vuotta vanhemmat serkkutyttöni antoivat mulle korvaamatonta vertaistukea yliopiston suhteen, vaikka itse koin vain sahaavani ei-joo-akselia edestakaisin. Linja oli kuuma viikottain, ja arvostan heidän ymmärrystään suunnattomasti - he kun lukivat itsekin pääsykokeisiin totisessa mielessä, ja ansaitsivat kumpainenkin opiskelupaikan alalta, jonne tahtovat. Samoin olen kiitollinen kaikille ystävilleni niin Tammisaaressa kuin Salossakin, koska myös heidän kannustuksensa on myös ollut tärkeää.
Kiitosta on osoitettava myös ihanan valmentajan suuntaan, koska hän on jaksanut tsempata ja kannustaa myös muunkin kuin urheilun suhteen, eikä missään vaiheessa nostanut käsiään ilmaan ja sanonut itseään irti.
Olen kiitollinen, koska onnekkaiden sattumusten seuraamana myös hyvä ystäväni sai samalta paikkakunnalta opiskelupaikan ja saimme eilen yhteisen asuntomme avaimet ensi kertaa käteen.
Loppujen lopuksi olen kuitenkin kiitollinen siitä, että uskalsin sanoa myönnetylle opiskelupaikalle kyllä, enkä perääntynyt. Nyt mulla on tiedossa paitsi hulppeat yliopistopuitteet myös niin lämminhenkinen ryhmä omalla alallani, että mun posket tarvitsee kohta lihasrelaxanttia silkasta hymyilemisestä!
Olkaa tekin kiitollisia - niin pienistä kuin suuristakin asioista. Mitään ei saa ilmaiseksi, mutta toisaalta on myös tilanteita, jolloin on myös osattava avata silmänsä sille, että asiat voivat loksahtaa paikalleen ilman niin kovaa yrittämistäkin. Toisinaan asiat vain yksinkertaisesti järjestyvät omalla painollaan, ja omaa onneaan saa vain ihmetellä.
Kauniita alkusyksyn päiviä kaikille ja kaikkialle päin Suomea. ♥
Kävin eilen juttelemassa yliopistolla oman tiedekuntani koulutussuunnittelijan kanssa, ja tuo keskustelu oli hyvinkin avartava ja antoisa. Mua jännittää ihan hullun lailla, mitä loppuvuodesta 2017 tulee, koska olen tehnyt ratkaisevia siirtoja elämässäni vain parin päivän sisällä. Ensinnäkin, tulen jättämään työni täällä rannikolla. Arkeeni astuu jälleen opiskeleminen, mutta nyt alkuun toistaiseksi etäopiskelujen muodossa avoimen yliopiston kautta. Ja voi kuulkaa, jos olen jo nyt ihan pissat housussa loppuvuoden tapahtumien kanssa, niin voin varmaan kiskaista oikeasti vaipat jalkaan vuoden vaihteesta eteenpäin... Tammikuussa 2018 rytisee, koska silloin tämä tyttö ankkuroi itsensä kulunutta viikkoa tukevammin Jyväskylään ja aloittaa yliopisto-opiskelut täyspainoisesti. Tämä tunne, kun asiat oikeasti ovat vihdoin järjestyksessä, on jotain todella huojentavaa. Asioiden saaminen tälle tolalle, jolla ne nyt ovat, on kuitenkin myös vaatinut jotakin: olen saanut opetella sanomaan "kiitos ei", ja tekemään päätökseni vain ja ainoastaan itsestäni riippuvin perustein. Ratkaisun tekeminen ei ole ollut helppoa, mutta mulla on vakaa uskomus, että se mikä ottaa, se myös antaa ja toisinpäin. Vaikka siis luovun nyt työpaikastani (ja mahdollisuudesta kerryttää pesämunaa taloudellisesti haastavaa opiskelijaelämää varten...), tulen saamaan tilalle jotain muuta, joka ainakin tässä hetkessä tuntuu hyvältä ja luopumisen arvoiselta. Luopuminen jostain itselleen merkittävästä asiasta ei koskaan ole helppoa, mutta joskus on tehtävä kipeitäkin valintoja, jotta voi päästä eteenpäin.
Kiitollinen on totisesti tämän viikon sana.
Kiitollisuutta ansaitsee myös äitini ja isoveljeni, jotka molemmat kertoivat rakastavansa minua ja seisovansa rinnallani, valitsin sitten mitä tahansa.
Myös pikkuveljeni on ansainnut tuon niin pienen, mutta merkitykseltään niin suuren, sanan kuulemisen, koska hän vastoin 12-vuotiaan energistä luonnetta muistutti aina kavereitaankin, että jos Lotta lukee pääsykokeisiin, niin sitten on parempi touhuta ulkona tai sisällä ei ainakaan saa mökätä ihan mielettömästi. Ihana pikkuveikka myös ajoittain kyseli, miten lukeminen sujuu, vaikkei se välttämättä ole kutosluokkaa lähestyvälle kaikista mielenkiintoisin puheenaihe...
Olen kiitollinen siitä, että mun molemmat vuotta vanhemmat serkkutyttöni antoivat mulle korvaamatonta vertaistukea yliopiston suhteen, vaikka itse koin vain sahaavani ei-joo-akselia edestakaisin. Linja oli kuuma viikottain, ja arvostan heidän ymmärrystään suunnattomasti - he kun lukivat itsekin pääsykokeisiin totisessa mielessä, ja ansaitsivat kumpainenkin opiskelupaikan alalta, jonne tahtovat. Samoin olen kiitollinen kaikille ystävilleni niin Tammisaaressa kuin Salossakin, koska myös heidän kannustuksensa on myös ollut tärkeää.
Kiitosta on osoitettava myös ihanan valmentajan suuntaan, koska hän on jaksanut tsempata ja kannustaa myös muunkin kuin urheilun suhteen, eikä missään vaiheessa nostanut käsiään ilmaan ja sanonut itseään irti.
Olen kiitollinen, koska onnekkaiden sattumusten seuraamana myös hyvä ystäväni sai samalta paikkakunnalta opiskelupaikan ja saimme eilen yhteisen asuntomme avaimet ensi kertaa käteen.
Loppujen lopuksi olen kuitenkin kiitollinen siitä, että uskalsin sanoa myönnetylle opiskelupaikalle kyllä, enkä perääntynyt. Nyt mulla on tiedossa paitsi hulppeat yliopistopuitteet myös niin lämminhenkinen ryhmä omalla alallani, että mun posket tarvitsee kohta lihasrelaxanttia silkasta hymyilemisestä!
Olkaa tekin kiitollisia - niin pienistä kuin suuristakin asioista. Mitään ei saa ilmaiseksi, mutta toisaalta on myös tilanteita, jolloin on myös osattava avata silmänsä sille, että asiat voivat loksahtaa paikalleen ilman niin kovaa yrittämistäkin. Toisinaan asiat vain yksinkertaisesti järjestyvät omalla painollaan, ja omaa onneaan saa vain ihmetellä.
Kauniita alkusyksyn päiviä kaikille ja kaikkialle päin Suomea. ♥
xx Lotta
Kuvat: Oona Mynttinen & minä
Kuvat: Oona Mynttinen & minä
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti