Koko kesän ja alkusyksyn olen pyöritellyt tätä asiaa mielessäni. Olen pohtinut, miettinyt, kirjoittanut, puhunut ja kuunnellut. Lukuisten yritysten jälkeen olen ensin tullut yhteen lopputulokseen, ja hetken päästä taas toiseen. Tämänkin postauksen olen onnistunut jo monta kertaa kirjoittamaan kunnes olen käynyt sen läpi uudelleen, todennut ettei se miellytä itseäni, ja lopulta painanut armottomasti deleteä. Nyt tajuan, että olen vain yrittänyt keksiä pyörää uudestaan.
Kuten kerroin edellisessä postauksessani, treenasin kesän 2016 todella intensiivisesti ja kovaa. Keho oli rehellisesti puhuen aika kuiva ja rasvaton normaalitilanteeseen ja naisen normaaliin rasvaprosenttiin verrattuna, koska aineenvaihdunta pelitti semmoisella volyymillä että ruokamäärien ollessa isojakin, ei mikään viipynyt vyörätöllä sitä noin kolmea tuntia kauempaa - siis seuraavaan ateriaan asti. Kun lähdin yhteistyöhön Hannan kanssa, olivat valmentajan ensimmäiset sanat, että "joo, no onhan tässä nyt työtä tehtävä ja lihasta saatava paljon - eli syötävä on reippaasti nykyistä(kin) enemmän." Hanna oli alusta alkaen tyytyväinen siihen mitä söin ja kuinka paljon pieneen kokooni suhteutettuna, mutta kuten me kaikki vähääkään ihmiskehon toiminnasta ymmärtävät tiedämme, ei lihas kasva ilman pientä päivittäisen energiantarpeen ylitystä. Noin vuosi sitten sain siis henkisesti valmistautua siihen, että nyt sitä pehmuketta tulee kertymään jonkin verran ja syöminen ei välttämättä aina ole niin hauskaa, koska puhdasta ruokaa syödessä tuppaa lautaselle kertymään apetta sen verran, että heikompia hirvittää.
Ei kroppa eikä olotila, jossa tahtoisin tai edes voisin olla ympäri vuoden. Todellisuudessa tämä kuva järkytti mua itseäni, kun sen ekaa kertaa pitkästä aikaa näin. (Kesä 2016)
Pitkään paino ei kuitenkaan kovin hirveästi noussut. Vietin aika maltillisissa vaakalukemissa koko abivuoden, koska vaikka nytkin ruokaa oli lisätty ja treenejä optimoitu, oli muu arkikulutus ja stressitasot korkealla. Loppukeväästä ja alkukesästä paino kuitenkin lähti kuin lähtikin nousuun! Toki haluan nyt painottaa sitä, ettei tarkoitus ole missään vaiheessa ollutkaan saada vaan vaakalukemia äkkiä pilviin "lihaksen kasvamisen" toivossa, vaan rauhalliseen, tasaiseen painon nousemiseen. Tuntuu itse asiassa vähän kummalliselta kirjoittaa tällaisesta aiheesta, koska paljon enemmän on saanut lukea ongelmia siitä, ettei paino tipu - ei siitä, että se ei nouse. Mutta meilläpä onkin kaikilla omat haasteemme, ja tää on ollut mulle yksi.
Mitä sitten tapahtui, kun paino alkoikin nousemaan? Ainakin jaksoin tehdä koko kesän hyvin töitä ja treenata, kuormia sai vain lisätä ja olo oli virkeä ja iloinen. Ja kyllä, kroppa alkoi omissakin silmissä muuttumaan ja viihdyin nahoissani paremmin kuin pitkiin aikoihin. Erityisesti yläkroppa otti treeniä hyvin vastaan, alakroppa ehkä työni luonteen puolesta (käytännössä koko ajan kävelyä tai seisomista) vähän eri tavalla. Ei heikommin, muttei samalla tavalla kuin vaikkapa olkapäät tai selkä. Kesällä olin myös paljon sallivampi asioiden suhteen, enkä yksinkertaisesti enää jaksanut olla yhtä vaativa ja ankara itseäni kohtaan kuin edellisenä kesänä. Kävin terdellä, en treenannut yhtä aikataulutetusti ja veren maku suussa enkä myöskään välittänyt, vaikka päivän aikana tuli syötyä ylimääräistä. En jaksanut välittää, koska halusin vaihteeksi oikeasti nauttia kesästä. Koska treenaaminen on mulle totisesti intohimo, näki mut kesällä toki myös useamman kerran viikossa salilla. Nyt kuitenkin menin joka treenissä omaa kehoa ja fiilistä ensisijaisesti kuunnellen.
Jossain vaiheessa kuitenkin aloin miettiä, miksi toimin niin kuin toimin. Miksen treenannut kovempaa tai miksen mennyt grammatarkan ruokkiksen mukaan? Huomatkaa, että oma valmentajani tuki ajatuksiani kesästä nauttimisesta ihan täysin - hän ei iki päivänä olisi suositellut saati vaatinut mua elämään todella kurinalaisesti, koska en ollut esimerkiksi kisadieetillä. Kyse olikin mun omista ajatuksistani ja siitä, että toisinaan vertasin itseäni edellisen kesän Lottaan. Väitän, että tää on aika samantyyppinen ilmiö - vaikkakin paljon, paljon lievemmässä muodossa - kuin johon mm. jotkut fitnessurheilijat törmäävät siirryttyään kisakaudelta harjoituskaudelle, jolloin kropassa vain on oltava vähän muutakin kuin luut ja lihakset, jotta se pystyy optimaalisesti pelaamaan ja harjoittelusta olisi jotain todellista hyötyäkin. Sitä ei vertaa itseään muihin kanssaurheilijoihin, vaan itseensä ja omiin aiempiin suorituksiinsa.
Ei ollut yksi tai kaksi kertaa, kun istuin kesäiltana terassilla viinilasin äärellä ja mietin, että missä voisin urheilun kannalta olla nyt, jos en käyttäisi aikaani tähän: istuskelemiseen ja viini siemailemiseen. Samaan aikaan olisin yhtä hyvin voinut olla nukkumassa, jotta heräisin seuraavana aamuna virkeänä ja valmiina treenaamaan. Kuitenkin, aamuina terdeiltojen jälkeen nukuin mielummin pitkään, nautin vapaapäivästä töistä ja treeneistä ja puuhailin jotain ihan muuta. En sen takia, että olisin kärsinyt darrasta, vaan sen takia, että halusin vaihteeksi painaa elämässäni jarrupedaalia kaasun sijaan. Välillä uusi ajatusmaailmani tuntui sotivan viime kesän mentaliteettiani vastaan, jossa treenille mentiin vaikka silmät vielä puoli ummessa eikä mistään tingitty. Välillä löysin itseni miettimästä, olenko nyt huonompi urheilija kuin viime kesänä.
Aikani tätä pohdittuani ja lukuisia keskusteluja valmentajan ja #pyjamabile-jengin (kiitos J, J & M) kanssa käytyäni tajusin, etten suinkaan ole huonompi urheilija kuin vuosi sitten. Päinvastoin, olin kasvanut urheilijana, koska pystyin myöntämään itselleni ja muille myös sen, että juuri nyt en tahdo, jaksa enkä voi treenata niin hullun kiilto silmissä kuin olin edellisvuonna tehnyt. Parasta tämän vuoden kehityksessä urheilijana ja omassa lajissani tähän mennessä ei ole ollut fyysinen kehitys, vaan henkinen.
Kesä 2017 oli siinä mielessä erilainen kuin kesä 2016, että tein monta asiaa eri tavalla, myöntyväisemmällä ja sallivammalla asenteella, mutta toisaalta niin samanlainen, koska intohimo urheilua kohtaan ei missään vaiheessa ollut himmeämpi kuin ennen. Rakastin ja rakastan urheilemista edelleen samalla tavalla kuin aiemminpin, tahdoin vain toteuttaa sitä uudella tyylillä: tyylillä, jossa ei ole tarkkoja raja-aitoja, vaan jonka raja-aitoja vasta etsin. Ja vaikka omat rajani joskus löytäisinkin, ovat ne myös aina rikottavissa - ja sitähän asiassa kuin asiassa kehittymiseksi on aina uskallettava tehdä.
kiitos rakkaat #pyjamabileet
Joskus omassa lajissaan ja urheilijana eteenpäin pääseminen ei vaadi enemmän työtä, enemmän panostusta ja enemmän omistautuneisuutta. Joskus se vaatii etäisyyden ottamista, olipa se sitten konkreettisesti tauon ottamista tai kuten mä tein, välimatkan ottamista henkisesti.
Toivottavasti myös te kaikki urheilijat siellä ruudun takana, jotka ehkä elätte urheilijaunelmaanne tällä hetkellä, tai jotka olette mahdollisesti ottaneet hetken pysähtyäksenne (oma-alotteisesti tai olosuhteiden pakottamana), jaksatte uskoa ja luottaa omaan tekemiseenne, ja saatte myös läheisiltänne siihen tukea ja kannustusta. Täältä lähtee ainakin tsempit joka ikiselle urheilijalle! ♥
xx Lotta
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti