Lähes joka ikinen meistä muuttaa joskus, jossain vaiheessa elämäänsä pois kotoaan. Toiset ovat tästä aivan into piukeana, toisille se tuntuu pelottavalta, isolta haasteelta. Tottakai on helppoa ja mukavaa, kun vanhemmat/huoltajat hoitavat viikon ruokaostokset, tyhjentävät ja täyttävät astianpesukoneen ja huudattavat pyykinpesukonetta vähintäänkin monta kertaa viikossa, ehkä päivässäkin. Aina on puhdasta ja silitettyä päälle pantavaa, jääkapissa muutakin kuin vain säälittävä valon tuike, eivätkä villakoiratkaan pääse aivan valloilleen. Siinä vaiheessa, kun muutto omilleen kuitenkin tulee eteen, on näistä niin itsestäänselvyyksistä tuntuvista asioista vastattava ihan itse. Koska nyt eletään jo elokuun alkua, on varmasti monella siellä ruudunkin takana omilleenn muutto edessä jatko-opintojen vuoksi. Sen vuoksi ajattelin tehdä kaksiosaisen postaussarjan omilleen muuttamisesta, joista nyt tässä ensimmäisessä aion kertoa omakohtaisista kokemuksistani ja siitä, miten ne ovat vaikuttaneet itseeni.
Mulla on ollut elämässäni parikin jaksoa, kun olen asunut ihan omillani. Ensimmäinen kesti vain muutaman viikon, mutta kyllä se oli kuulkaa aika opettavainen ajanjakso sekin. Olin tuolloin 14-vuotias tuore hevosen omistaja ja juuri koulusta kesälomalle päässyt. Perheemme oli asunut koko mun olemassa oloni ajan Hyvinkäällä, mutta vuonna 2006 aloimme rakentamaan mökkiä Tammisaareen. Hyvinkääläiset kaverini muistavat varmaankin yhtä hyvin kuin minäkin sen. kuinka en (paria poikkeusta lukuun ottamatta) koskaan päässyt viikonloppuisin tai muille pidemmillä vapailla minnekään, koska Tammisaareenhan sitä oli aina kiidettävä tuli hännän alla mökkiä rakentamaan. Vaikka kaverit jäivät viikonlopun ajaksi Hyvinkään maisemiin, sain rannikolta kuitenkin jotain täysin korvaamatonta vastineeksi. Tammisaaressa mulla nimittäin syttyi aito intohimo jo Hyvinkäällä aloittamaani lajia, ratsastusta kohtaan, ja niinpä mut löysi joka viikonloppu tallilta talikon varresta. Yläaste ikään tultuani olin päätynyt vakkariin tallille, joka tarjosi mahdollisuuden laadukkaaseen valmentautumiseen sekä koulu että este puolella. Tältä tallilta löysin myös tulevaisuuden hevoseni, ja sehän veti mua Tammisaareen kuin magneetti. Kun myös "mökki" ajan kanssa aina vain laajeni ja laajeni, päättivät vanhempani lopulta, että sinne muutetaan. Niinpä siinä vaiheessa, kun perhenjäsentemme lukumäärä oli keväällä kasvanut yhdellä tuon astetta isomman nelijalkaisen ansiosta, ja muuttopäätös tehty, oli mun äkkiä päästävä asettumaan Tammisaareen, sillä tietysti hevonen oli liikutettava ja hoidettava. Onneksi mulla oli nuo kasiluokan parit viimeistä kuukautta apuri hevosen kanssa, kun tamma jo oli meidän. Kesäloman vihdoin alettua muutin itse likimain valmiiseen asuntoomme Tammisaareen.
Ainoan pikku extramausteen hommaan toi kuitenkin se, että vanhempani olivat vielä kiinni töissään pk-seudulla ja tallille mulla oli yhteen suuntaan matkaa 30 km. Ei autannut itku markkinoilla, joten tallille ja tallilta pois hankkiuduin päivittäin siten, että pyöräilin ensin lähimmälle kyläkaupallemme 15 kilometrin päähän, matkustin noin 10 km bussilla, ja talliristeyksestämme päämäärääni sotkin toisella pyörällä. Voitteko kuvitella sitä kiukun määrää, kun iltabussi viiletti nenäni ohitse (koska olenhan aina viime tingassa...), eikä muita vaihtoehtoja ollut, kuin kävellä nöyrästi kyläkaupalle, ja pyöräillä sieltä kotiin nukkumaan?! Tietysti ensimmäinen asia mitä tein bussin perävaloja ihastellessani, oli aivan pirun äkäinen soitto vanhemmille ja maailman nurjan puolen kurjuuksista vuodattaminen heille. Tukea ja lohdutusta kyllä sain, mutta eivätpä he mitään 140 kilometrin päästä käsin mitään voineet tehdä. Tossua toisen eteen vain siis, ja kirota sain ihan yksikseni. Tätä jatkui muutamat ensimmäiset kesälomaviikkoni, jonka jälkeen asustelin pari viikkoa tallilta löytämäni ystävän luona Tammisaaren keskustassa, noin 10 kilometrin päässä. Olen todella kiitollinen paitsi ystäväperheellemme, myös toisaalta omille vanhemmilleni: kuinka moni vanhempi antaisi 14-vuotiaan likan rällätä samanlaista rundia päivästä toiseen, ja luottaisi siihen, että niin nuori selviää itsekseen? Tämä lyhyt ajanjakso antoi mulle maistiaisen siitä, millaista on tulla toimeen yksin.
Toisen kerran muutto tuli eteen lukioon lähtiessäni. Tällä kertaa moni asia oli paremmin: pääsin asumaan jo vuoden verran ihan yksinään asuneen isoveljeni luokse ja koulu ja muut palvelut olivat alle kilometrin säteellä. Tässä vaiheessa myös hevoseni oli mukana Salossa, uudella tallilla koulutettavana, eli tällöin hevosellani ratsasti pääasiassa uusi valmentaja. Asuin koko lukioaikani Salossa, joista viimeisen vuoden käytännössä yksin isoveljeni lähdettyä inttiin. Tiedän, että moni sisarus ei olisi halunnut asua toistensa kanssa, mutta meillä homma pelitti ihan kiitettävästi, vaikka toki riitojakin saatiin aikaiseksi. Koska asuimme kaksiossa, passitin minä isoveljeni olkkariin nukkumaan ja kaappasin ainoan makuuhuoneen omaan käyttööni (tästä oli kyllä vuorottelusopimus, mutta se jäi toteuttamatta...). Kämppämme oli suhteessa aika iso ja siihen kuului oma sauna ja parvekekin, mutta esimerkiksi astianpesukoneen saimme isoveljeni abivuoden loppupäässä. HUOM! Kaikki te, jotka muutatte nyt soluun, kaksioon tai muuten asumaan jonkun/joidenkin kanssa, tehkää itsellenne palvelus, ja väsätkää jokin vedenkestävä, allekirjoitukset vaativa sopimus tiskivuoroista, jos asunnossanne ei ole pesukonetta!! Nimimerkillä: lukuisat tiskikoneriidat voivat pahimmassa tapauksessa aiheuttaa säröjä sinun ja kämppiksesi väliseen suhteeseen.
Jätän tämän aihealueen postauksen ensimmäisen osan vain omista aiemmista kokemuksistani kertomiseen. Toisessa osassa tulen kertomaan tämän hetkisestä tilanteestani, ja siitä, miten keväällä täällä bloginkin puolella julkilausumani suuret haaveet välivuodesta eivät tulekaan toteutumaan suunnitellulla tavalla. Paljon on muutoksia tiedossa, ja uskokaa tai älkää, ensimmäistä kertaa nämä uudet kuvioni vähän jopa pelottavat mua. Pelon tunteen kuitenkin peittoaa odotuksen tunne: valkoinen paperi leviää edessäni kuin peilityyni vesi, ja juuri nyt mun on aika alkaa piirtämään sille. Se mikä lopputulos tulee olemaan, selviää ainoastaan ottamalla kynän käteen ja antamalla kaikille vähän aikaa. ♥
xx Lotta
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti