Olen aina ollut luonteeltani todella päämäärätietoinen ja omatoiminen. Äitini nauraa mulle usein vielä tänä päivänäkin, koska jo lapsena omaksuttu "minä itte"-asenne ei ole vieläkään pyyhkiytynyt pois tästä likasta. Kelatkaa, olin pikkunatiaisena jopa niin toimelias, että istutin vuotta vanhemman veljeni kuninkaallisesti punaisiin työntökärryihin ja lähdin hänen henkilökohtaisena assistenttinaan toimien hurruttelemaan ympäri kämppää! Nykyään veli saa hoitaa kulkemisensa pääasiassa itse, mutta silti tämä kaikki-tai-ei-mitään-asenne näyttäytyy arjessamme vahvastikin - jos olen aloittanut vaikkapa yhteisten pyykkien pesemisen, lajittelemisen ja silittämisen, on mun saatava hoitaa homma alusta loppuun ihan itse ja ihan omalla tyylilläni. Tämä ominaisuus tuo mukanaan paljon hyvää: olen tehokas, saan paljon aikaan ja voin antaa iloa muillekin helpottamalla heidän arkeaan. Toisaalta, koska olen myös todella herkkä ja tunteellinen, on siinä myös varjopuolensa. Harvassa ovat ne kerrat, kun herään riittävän ajoissa painamaan jarrupedaalia turhan kiireisessä arjessani, väsähdän ja pikkuhiljaa aina niin hymyilevä ja sosiaalinen tyttö alkaa hiljentyä ja sulkeutua.
Viime päivinä olen miettinyt paljon kuluneita vuosiluvun 2017 päiviä. Voi kuinka paljon olenkaan saanut osakseni hyvää ja rakkautta, ja toisaalta, voi kuinka monelta asialta olisinkaan halunnut välttyä. Helmikuussa vietin unohtumattoman abiristeilyn mitä parhaimman porukan kanssa, jota muistelen lämmöllä varmasti myös vanhoilla päivilläni. Maaliskuun lopussa sain vilkuttaa hyvästit lukion ylioppilaskirjoitussalille, ja siirryin välittömästi huhtikuun ensimmäisinä päivinä töihin ihanaan vaateliikkeeseen. Tässä maalis-huhtikuun vaihdoksessa myös muutin Salosta takaisin landelle Tammisaareen, ja koin pitkästä aikaa hengittäväni kunnollisesti - olin onnellinen. Koko kesän vietin töiden parissa aina syyskuun lopulle saakka, ja nautin kesästäni täysin rinnoin. Oli pitkään venyneitä iltoja, yöttömiä öitä, sivistyneesti (ja vähän vähemmän sivystyneesti...) nautittuja viinilaseja, ylioppilaaksi valmistumisen juhlimista, yliopistopaikan lunastamisen juhlistamista, lämpöä, aurinkoa, biitsipäiviä ja aivan hiton onnistuneita treenejä. Hyvin pitkään olin tasainen tyytyväinen ja iloinen arkeani täyttävistä aktiviteeteista, ja yksinkertaisesti nautin elämästä.
Sitten koitti lokakuu. Ja lokaa se totisesti toikin mukanaan. Tavallisesti en ehkä ajattelisi kulunutta vuotta näin syvällisesti ihan vielä, vaan esimerkiksi lähempänä Uutta Vuotta, mutta tilanteiden niin sanotusti eskaloiduttua olen joutunut pysähtymään - totaalisesti. Käytännön elämän kannalta tämä on tarkoittanut muun muassa jo 1,5 kuukautta sitten töistä pois jäämistä sekä vaikean valinnan tekemistä opintojeni lykkäämisestä. Vasta nyt koen tilanteen rauhoittuneen tarpeeksi niin, että voin ja uskallan kirjoittaa asiasta omilla kasvoillani. Jos et halua lukea lyhyestä ajanjaksosta kertovaa pienoisromaania, en suosittele lukemaan postausta tätä pidemmälle. Jos uteliaisuutesi vie voiton, onnea matkaan. ♥
Tässä postauksessa kerroin, kuinka minä ja perheeni kohtasimme samaan syssyyn mitä erikoisempia vastoinkäymisiä. Kerroin, että pelkäsin menettäväni. Tosi asiassa postauksen julkaisuajankohtana, 14.10., pelon astumisesta joka päiväiseen elämääni oli kulunut jo 12 päivää. Päivänä, 2.10. jolloin tapahtumat saivat konkreettiset todellisuuden raaminsa, olin kuitenkin aivan liian heikko, peloissani ja murtunut kirjoittaakseni yhtään mitään. Menettämisen pelosta puhuminen tuntuu muutenkin suunnattomalta vähättelyltä tällaiseen piskuiseen blogiin kirjoitettuna. Se tuntuu myös hyvin ristiriitaiselta: voinko kirjoittaa julkiseen mediaan - siis kaikkien nähtäväksi - asioista ja tapahtumista, jotka eivät tapahtuneet suoraan minulle? Miten vältän muita asianomaisia loukkaavaa, liian syvälle yksityiskohtiin menevää tekstiä, vaikka samalla oma tavoitteeni postauksen suhteen on kertoa avoimesti tämän hetken elämästäni risuineen ja ruusuineen? Eikö ole hieman tekopyhää väittää olevansa aito ja vilpitön, jos ei todellisuudessa kerrokaan niistä omaan elämäänsä kaikista rajuimmin vaikuttavista muutoksista? Vai onko kyse vain yksityisyydensuojan varjelemisesta ja turhan draaman ehkäisemisestä?
Niin tai näin, tällä kertaa kirjoitan hyvin suoraan, kaunistelematta ja ennen kaikkea hiljentymättä tai sulkeutumatta, siitä, mitä viime aikoina on tapahtunut ja millaista elämäni tällä hetkellä oikeastaan on.
happy
Lokakuun toisen päivän aamuna mietin vielä pahaa aavistamattomasti nukkumassa olevaa veljeäni kiireesti autolla hakiessani, voiko elämän sattumuksiin todella vaikuttaa jokin ylempi taho, vai tapahtuuko kaikki ikään kuin tosta noin vaan. Ja jos näin onkin, niin miksi. Pohdin ja kelailin mielessäni vain pari tuntia taaksepäin tapahtumiin, jotka ovat kai jääneet verkkokalvoilleni noin ikuisuuden mittaiseksi ajaksi. Tapahtumiin, joissa ajattelin, että nyt se loppu tuli. Nyt tuo niin raastavan suhteellinen tekijä, aika, olisi valmis riistämään viimeisetkin minuuttinsa joltakin sellaiselta ihmiseltä pois, jonka kanssa olen sekä jakanut tiukimmista tiukimmat halaukset, ratkiriemukkaat hymyt ja toisen ilon puolesta virtaavat onnen kyyneleet, että seissyt napit vastakkain lukemattomia kertoja, katsonut toista tiukasti silmiin ja sanonut, että ovi on tuossa, ole hyvä ja käytä sitä viisaasti, ennen kuin roihahtaa. Yleensä kumpikaan osapuoli ei ole käyttänyt ovea, tai ei ainakaan viisaasti, vaan paiskannut sen tomerasti kiinni ja tokaissut, että siinä sulle ovea kerrakseen.
Halusin pyytää anteeksi. Halusin kertoa, kuinka jumalattoman pahoillani olen niistä kaikista pienistä ja isoista riidoista, joita olemme käyneet. Halusin kertoa, että olit oikeassa, kaikki olin mun syytäni. Mä aloitin, taas. Tällaiselle ei kuitenkaan ollut aikaa. Sitä vastoin halasin ja kerroin, ettei ole mitään hätää. Tämä menee ohi, lähden avun antajia vastaan, jotta he varmasti osaavat perille tänne metsän keskelle.
Onneksi apua saatiinkin, ja saadaan edelleen. Pelko ei ole ohitse, mutta vielä vähemmän ohitse on taistelu onnellisesta, rakkauden täyteisestä elämästä. Onneksi Suomessa on aivan huippuluokkaista lääketieteellistä osaamista, ja aina uudestaan ja uudestaan taidoillaan tällaisen tavallisen maallikon hämmästyttäviä alan asiantuntijoita. Ihmisiä, jotka tietävät mitä tekevät. Ihmisiä, jotka tietävät miksi tekevät mitä tekevät, ja tästä syystä hoitavat hommansa laadukkaasti. Tämä yksi päivä tapahtumineen sai mut pysähtymään, ja nyt olen siitä kiitollinen.
Ensimmäinen reaktioni tapahtumille oli, että nyt on vain jatkettava arkea tavalliseen tapaan, jatkettava siitä, mihin oltiin jääty. Olisi käytävä töissä, opiskeltava ja treenattava, ihan niin kuin ennenkin. Ei meitä mikään nujerra. Näin jälkikäteen tekisi mieli puistella myötätuntoisesti päätään ja sanoa tuolle säikähtäneelle tyttöparalle, että hei, ota itsellesi ja läheisellesi vähän aikaa ja tilaa, tai eksyt. Ehkä hetkeksi hieman eksyinkin. Pelolla, jännityksellä ja epävarmuudella kuormitin itseäni ihan mahdottoman paljon, mutta toisaalta, tällaisia tunteita ei vakavien tilanteiden kohdalla voi välttämättä juuri estääkään. Ei, vaikka ne menevät ihon alle terävästi kuin mattoveitsi ja tuntuvat aiheuttavat enemmän tuskaa, kuin mitä ihminen voi sietää. Antakaapa kuitenkin olla, koska uskokaa tai älkää, vielä enemmän tuskaa tuottaa se, kun tajuaa oikeasti näiden ikävien tunteiden karvaan todellisuuden, ja sen faktan, ettei niistä tule pääsemään yli käsittelemättä.
Siispä tein niin kuin sisäinen järjen ääneni minua neuvoi: otin aikaa ja tilaa. Kävin töissä vain parina päivänä viikossa ja silloinkin tein lyhennettyä päivää, vaikka puolet minusta hinkuikin takaisin työntäyteiseen arkeen. Pakollinen paussi teki kuitenkin hyvää. 1,5 kuukauden aikana käytin paljon aikaa ihan vain ajattelemiseen ja olemiseen, ja muutaman viikon lepäämisen jälkeen koin olevani taas voimissani. Todellisuudessa tuskin olen 100 prosenttisesti voimissani vieläkään, en ehkä tule hetkeen olemaankaan, mutta olen tämän hetken jaksamiseeni tyytyväinen. Kaikesta jo läpikäydystä huolimatta omaiseni toipuu hyvin, hitaasti mutta varmemmin.
Oma mieleni tilanteen suhteen on huomattavasti rauhallisempi ja luottavaisempi, kuin joitakin viikkoja sitten. Tästä syystä parin seuraavan viikon aikana elämässäni tulee tapahtumaan muutama todella tervetullut muutos, ja tulen muuttamaan jälleen omilleni, tällä kertaa Tammisaaren keskustaan. Haaveilin pitkään muuttamisesta Helsinkiin, mutta olosuhteisiin nähden lähempänä kotia pysyminen tuntuu loogisemmalta ja paremmalta. Ehkä suuntaan pääkaupunkiin ensi vuoden puolella, kuka tietää! Tulen myös aloittamaan pian uudessa työssäni, joka tukee omia tämän hetkisiä koulutus- ja urasuunnitelmiani varhaiskasvatuksen parissa. Opiskeleminen työn ohella jatkuu luultavasti hieman pienemmällä teholla kuin mihin olen tottunut, mutta kuitenkin. Myös aiemmin hieman sumuisilta vaikuttaneet urheilutavoitteeni alkavat näyttäytyä kirkkaimmin linssein läpi tarkasteltuna, ja uuden treeniohjelman myötä tekeminen on saavuttanut jälleen yhden uuden, haastavamman ulottuvuutensa. Yes please, näitä asioita olen viimeisten 1,5 kuukauden aikana totisesti kaivannut, koska nämä jutut antavat mulle niin huimasti energiaa. Näiden asioiden avulla jaksan itse huomattavasti paremmin, ja voin olla myös enemmän hyödyksi omaisilleni.
Mitkä ovat viime aikojen mieleni päälle painavimmin jääneet ajatukset?
Olen ymmärtänyt, ettei minulla ole oikeasti mikään kiire elämässäni. Enää en havittele supernopeaa etenemistä koulusta korkea-arvoiseen työhön - tahdon ottaa päivän kerrallaan, juuri sellaisena kuin se eteen tulee. Tiedän, ettei koulutuksessa ja työuralla eteneminen tule koskaan jäämään kiinni omasta saamattomuudesta, enkä ole enää huolissani asian suhteen. Tällä mentaliteetilla olen oikeastaan saanut ihan uudenlaista intoa opiskelemiseen, ja nyt opiskeltavat asiat tuntuvatkin hurjan paljon enemmän mielenkiintoisilta kuin ennen!
Ajattelen myös, että tämäkin juuri nyt käsillä oleva aika on vain yksi vaihe elämässä. Asiat tulevat elämään ja muuttumaan jatkuvasti, ja toivon koko sydämestäni, että tästä eteenpäin saisimme asioita muuttumaan positiivisempaan, turvallisemman tuntuiseen suuntaan.
Ajatukissani ovat myös kaikki sukulaiset, ystävät ja muut läheiset, joiden sanat ja teot ovat olleet korvaamattoman arvokkaita.
Ja... toki valehtelisin, jos väittäisin, ettenkö odottaisi uusia tuulia edes hieman innoissani, vaikka taustatekijät ovat mitkä ovat.
Toivon kovasti, että jokainen teistä siellä voi hyvin ja kokee arkensa ja olonsa edes riittävän onnelliseksi ja tyytyväiseksi. Asiat kun voisivat olla niin paljon huonomminkin.
Näiden astetta diipimpien mietteiden saattelemana toivottelen teille ihanat viikonloput - rentoutukaa ja nauttikaa kaikesta mahdollisesta vapaa-ajasta! ♥
xx Lotta
