Kyllä, vielä yksi yö nuoruuden kodissani, kunnes muutan ensimmäiseen omaan kotiini. Vatsan pohjassa kutkuttelee kummallinen fiilis - toisaalta on haikeaa jättää perhe "pärjäämään" yksinään arjessa, mutta toisaalta en malttaisi odottaa omilleni pääsemistä. Omasta pärjäämisestäni en kanna huolta, mutta perheelleni tahtoisin voida olla avuksi nyt ja vastaisuudessa. Huoleni on kuitenkin luultavasti täysin turha, sillä tiedän perheeni pärjäävän vallan mainiosti (ja ehkä paremminkin, heh) ilman tätä keittiöhuseeraajaa, joka valtaa aina kaikki liedet käyttöönsä patoine ja kattiloineen, eikä anna kenenkään puuttua siivouspuuhiin silloin, kun vimma on iskenyt päälle. Loppujen lopuksi perhe kuitenkin aina on ja pysyy, eikä toiminnan täyteisenkään arjen eläminen muista perheenjäsenistä erillään tarkoita automaattisesti kuulumisten vaihtamisen hidastumista ja yhteydenpidon tahmeutumista. Päinvastoin, nyt voin vastaisuudessa vedota kasvaneeseen puhelinlaskuun pätevien perusteiden kera!
Kotoa pois muuttaminen ei ollut mulle käytännön kannalta mikään välttämättömyys, vaan olisin yhtä hyvin voinut käydä töissä ja treeneissä maalta käsinkin. Halu muuttaa kumpuaakin jostain paljon syvemmältä - tahdon elää itsenäisesti, suunitella itse oman arkeni parhaiten toimivaksi ja olla lähempänä ystäviäni. ....Ja ehkä haluan myös saada ihan vähän lisäaikaa yöunille, sillä joka päiväinen 30-45 minuutin työmatka yhteen suuntaan vain yksinkertaisesti kyllä verottaa niitä! Siis jos ei osaa laittaa päätä ajoissa tyynyyn, kuten minä:D
Joulukuu alkaa omalla kohdallani monessa mielessä poikkeuksellisilla fiiliksillä. Se, että itse joulu on jo ihan kohta nurkilla, ainoastaan tekee lämpimien tunteiden sisälleni tulvahtamisesta entistäkin voimakkaampaa. Tämän vuoden ja erityisesti loppusyksyn aikana on eteen tullut jo niin monia vastoinkäymisiä, uusia haasteita voitettavaksi, että joulukuun mukanaan tuomat muutokset ovat avosylin tervetulleeksi vastaanotettuja. Huomenna ja viikonlopun aikana hoidamme muuttoni loppuun, aloitan uuden työni ja pidän treeneistä parin päivän hengähdystauon muutaman viikon kovalla teholla tykittämisen jälkeen. Kiitollisuuden, onnen ja elämän kunnioittamisen arvoni sekä usko tuoreisiin mahdollisuuksiin ovat viime viikkoina ja päivinä korostuneet aiempaa vahvemmin, enkä ole löytänyt sisimmissäni lymynneelle olotilalle vielä kunnon sanoja. Sen kuitenkin tiedän, että yksinkertaisimpienkin asioiden huomaaminen, läheisten seura ja läsnäolo sekä koko ajan koventuvat treenit ovat auttaneet mua löytämään kylmän rauhallisen tasapainon.
Ensi viikolla työarkeni pyörähtää kunnolla käyntiin, ja samoin treeneissä alkaa jälleen uusi sykli. Uusi 6-jakoinen, kahdeksalle päivälle ripoteltu saliohjelmani on aivan pommi. Jalkatreenejä tehdään armotta kolme kertaa yhden kierron aikana, eikä tarkoitus ole hifistellä pelkkien pakarapotkujen voimalla. Myös olkapäät ja selkä ottavat hittiä pariinkin otteeseen 8 päivän sisään. Omaa tekemistä ruokkii jo salin ovista sisään astuessani syttyvä ilon tunne - taas on aika pistää itsensä likoon. Pohjimmiltaan tämä onkin syy siihen, miksi tätä lajia harrastan. Eteeni ei koskaan tule treeniä, joka kloonaisi itseään jostakin toisesta päivästä, vaan aina homma viedään toiselle tasolle: treenit mittaavat eniten pään, eivät kropan kestävyyttä. Joka kerta saan todeta, etten taida olla koskaan valmis. Ja tiedättekö mitä? Juuri se puskee mua tekemään kovempaa, paremmin ja fiksummin.
Nyt onkin siis hyvä ajankohta pitää muutaman päivän totaalihuili, palautua treeneistä ja muiden muutosten mukanaan tuomasta jännityksestä, suorittaa muutto loppuun, ja ihan vain nauttia käsillä olevasta hetkestä. ♥
xx Lotta
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti