Kun olin 5. luokkalainen, teimme perheeni kanssa reissun Ruotsiin, jonka aikana poikkesimme myös eläintarha Kolmårdeniin. Käytiin ajelemassa safarilla, nähtiin mitä erikoisimpia eläimiä ja laitettiin kameran filmirulla laulamaan. Ennen hotellille lähtöä tehtiin vielä kurvaus jätskikiskalle, jonka oli tarkoitus kruunata onnistunut päivä. Kuinka ollakaan, juuri siinä sitä ihanan kermaista jätskipalloa lipitellessäni, ylleni liihotteli tuo meidän kaikkien vesialueiden läheisyydessä asuvien tuntema räkättäjä - lokki. Kaverille ei riittänyt pelottavien ilmahyökkästen tekeminen kohti jäätelöäni, vaan tyyppi päätti myös jättää upouuteen huppariini ikuisen, sotkuisen muiston itsestään. Taisin selvitä tilanteesta sivummalle hammasta purren, mutta poru oli kotiin päästyämme aikamoinen. Vaan eipä vollotuksesta hyötyä ollut, harmitus oli työnnettävä pois mielestä ja keskityttevä kivempiin juttuihin. Tätä jo pikkulikkana opittua metodia oon saanut viimeisten kahden viikon ajan hyödyntää ihan tosissani, koska nyt voin nostaa molemmat käteni pystyyn läpikotaisin miinoitettuna yksilönä. Lokaa on niskassa ämpäri kaupalla. Nyt suhtaudun osaan eteen tulleista vastoinkäymisistä jo puhtaalla huumorilla, sillä ne ovat todellisuudessa aivan minimaalisia juttuja tässä elämässä. Jos et tahdo lukea tällä kertaa jotain vähän syvällisempää ja alakuloisempaa postausta, lopeta tähän. Jos olet valmis ottamaan tietoisen riskin, kiitos, että olit rohkea.
Viimeisen kahden viikon aikana olen pelännyt erään läheiseni puolesta enemmän kuin koskaan ennen. Olen pelännyt menettäväni. Pelko on tähän mennessä jo hieman laantunut, koska asioita on saatu jo hurjasti eteen päin, ja vaikka ongelmaa ei olla eikä luultavasti koskaan tulla saamaankaan kokonaan eliminoitua, on se sentään jo paikallistettu ja sotasuunnitelman hahmotelma sitä vastaan hyvässä vaiheessa. Tämän kertainen koettelemus on tähän astisen elämäni suurin, ja on vaatinut paljon niin voimavaroja, rohkeutta, rehellisyyttä kuin välittämistä ja sen osoittamistakin. Juuri tämä vastoinkäyminen on myös ollut kaikista parin viikon aikaisista sattumuksista meille raskain. Jos tämä ei kuitenkaan tuntuisi raskaalta, en tietäisi, mitä on rakastaa ja olla rakastettu.
Samaan syssyyn sairastui koirammekin. Raasuparka oli aivan masentunut, oksenteli ja selkeästi valitti huonoa oloaan. Sen kanssa sitten ramppasin eläinlääkärillä, ja kaikeksi onneksi herra vanhuksemme sai nopeaa ja laadukasta hoitoa, ja omistajalle tuupattiin koiralle annettavat lääkkeet kouraan. Viikon kipeilyn jälkeen luppana on vihdoin täysin oma iloinen itsensä, ja sprinttailee mäkeä etuoveltamme ylös ja takaisin alas joka kerta, kun tuttu auto kaartaa pihaan.
Viikko sitten tekemäni Lahden NFE-reissun jälkeen tulimme tiimikaverini Katin kanssa yhtä matkaa äitini autolla kotiin. Lahden motarilla tuo turbomoottorihirmu alkoi kuitenkin ujeltaa ja kilistä kummallisesti ja minä suhteellisen tuoreena kuskina menin tietysti aikalailla paniikkiin. Pysähdyksiä tehtiin useampia ja kuuma puhelinlinja dippainsinööri-isille neuvojen tarpeessa raikasi. Myönnetään, se olin minä joka ajoi 120km/h rajoitusalueella seittemääkymppiä - sori!! Jollain ilveellä selvittiin Katin kanssa Saloon hengissä. Sunnuntaina kun olin sitten takaisin Tammisaareen lähdössä, päätti auto sanoa itsensä lopullisesti irti ja sinnepähän jäin jäähallin mäkeen. Varovaisen puhelun kotiin tehtyäni isä lähti onneksi mua jeesaamaan ja soitti hinausauton paikalle.
Tällä viikolla olen ollut paljon kotona ja kärsinyt koti-ikävän sijaan työikävästä. Olen siis tällä hetkellä vain pätkätöissä, joka on säännölliseen työhön totuttuani aivan järkyttävän ahdistavaa. Tekisin töitä todella mieluusti paljon enemmän, mutta juuri nyt en olosuhteiden pakottamana ole voinut. Tämä työjuttu painaa mieltä, koska oikeasti viihdyn töissä ollessani.
Toinen mieltä askarruttava asia on tällä viikolla liittynyt opintoihini. Oma opiskelumotivaationi on ottanut sopimuksestamme poiketen ritolat, eikä ole suostunut palaamaan luokseni. Kovimmista kovimmatkin kutsuhuutoni ovat kaikuneen puille paljaille. Tiedättekö mua ärsyttää aivan pirusti, etten saa opiskeluista tahtomallani tavalla kiinni, vaikka kerrankin aikaa niille löytyisi, sillä töissäkään en ole ollut! Siksipä olenkin julistanut itseni tilapäisesti aikaansaamattomaksi vetelykseksi, joka kuvittelee, että huushollin imuroiminen ja lattioiden kuuraaminen on jotenkin super hyödyllistä. Ja onhan se, mutta toisaalta se on myös yksi niistä monista "pakoista", ihan niin kuin laskujen maksaminen ja ruuan laittaminenkin. Itse miellän siivoamisen yhdeksi arjen perusaskareeksi, joten nämä siivousintoilut nyt eivät varsinaisesti ole olleet erityisen marittelevan kuuloisia aikaansaannoksia.
Entäs sitten eilisen meinigit? No kuulkaa, mikä oliskaan viikonlopulle parempi aloitus, kuin auton rengasrikko. Eilen pääsin "pitkästä aikaa" taas töihin, mutta koska karma is a bitch, en olisi ilman isäni apua päässyt kyllä töistä pois, koska vasen eturengas oli yhtä lössö kuin loppuun jauhettu purkka. Jatkossa otan tämän vinkin kohtalolta vakavammin: jos et tee jotain hyödyllistä, et myöskään ansaitse hyötyjä. (Noh, älkää ottako tätä tosissanne, mutta tämä surkuhupaisa ajatus kyllä välähti päässä kaikkien edesottamusten jälkeen)
Fiilis juuri nyt on kuitenkin verrattain hyvä. Just nyt ei ole tarjolla sitä parasta mahdollista Lottaa, mutta tämmöstä se joskus on. Kovaa treenaaminen on auttanut paljon etenkin henkisen jaksamisen edistäjänä, koska urheillessa ei tarvitse keskittyä mihinkään muuhun kuin käsillä olevaan hetkeen. Ruokahalu on toisinaan ollut tipotiessään, koska suru yksinkertaisesti häivyttää hyvinkin nopeasti ns. perustarpeiden tärkeyden. Todellisuudessa juuri näistä elämän peruspalasista ja rutiineista kannattaisi - ei ehkä jokaisen ihmisen mutta ainakin omalla kohdallani - pitää kiinni silloin, kun on vaikeaa. Itselleni juuri nämä arjen kivijalat ovat entistäkin merkityksellisempiä silloin, kun kaikki muu ympärillä näyttää sumuiselta ja sekavalta. Toinen mulle tärkeä toimintatapa haasteiden edessä on yrittää kaikesta huolimatta olla ulospäin positiivinen. Vaikeat hetket eivät ole kenenkään vika, eikä varsinkaan "ulkopuolisten." Mulla ei myöskään ole yhtään ylimääräisiä voimia jatkuvaan murehtimiseen ja alakuloisuuteen, koska se ei vie mitään eteen päin tai saa tilanteita paranemaan. Tästä syystä pidän jatkossakin hymyn huulilla ja annan itse nauraa, vaikka tosi asiassa jossain tuolla syvällä sisälläni velloisikin meren pohjamutia myöten kyntävien tyrskyjen lailla. En siksi, että tahtoisin pitää jonkinlaisia kulisseja yllä, vaan siksi, etten tahdo hukata omaa iloista itseäni.
Olkaa rohkeita, ja olkaa onnellisia. Viettäkää ihana sunnuntai, älkääkä antako ajan juksata teitä - tuolla veijarilla ei ole sen itsepäisyydestä huolimatta lupaa hiihtää nato-ohjuksen tavoin eteen päin ilman teidän lupaanne. Haluaisin kannustaa ihan joka ikistä ottamaan välillä askeleen taakse, ja pysähtymään. Joskus ohikiitävä hetki on sekunneissa mennyttä, etkä saa sitä enää takaisin, vaikka kuinka toivoisit. Pitäkää siis huolta siitä, ettei kellon viisarit jouda liian vauhdikkaasti huomaamattanne, vaan viettäkää aikanne itsellenne mieluisimmalla tavalla, läheisimpiänne rakastaen ja heille riittävästi huomiota antaen. Mikään tai kukaan ei ole täällä itsestäänselvyys.
xx Lotta
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti